tiistai 14. helmikuuta 2012

Olen täällä taas

Hepsutikeikkaa vaan! Tännehän sitä tuli taas eksyttyä, kun sähköpostista löytyi ihkaeka kommentti täällä blogissani. Aika jänskää, että ne näkyy sähköpostissa viestinä ne kommentit. No, mitäs tuo haittaa, vaikka näkyykin, onhan sitten kommentit tuplana luettavissa.

Tänään vietetäänkin meillä vesikatkosta, joka alkoi ysiltä ja kestää sen 5-6 tuntia. Ajatella, että katkos on ensimmäinen laatuaan täällä mun muuttoni jälkeen ja minä sentään muutin jo 1996 tähän asuntoon. Viime viikolla tuli tosiaan se lappunen postissa ja siinä ol, että  käyvät näiden kahden talon kakkosasunnoissa tekemässä jotain remppaa tai jotain, no, onneksi mä en asu kakkosasunnossa, joten saa olla rauhassa. Mut mistäs sen tietää, vaikka tulevatkin killuuttelemaan ovikelloa. Ensimmäinen puolitoista tuntia mennyt. Mä otin eilen vettä muutamiin astioihin ja vissypulloihin jääkaappiin, ihan ku mä nyt kuluttaisin ihan kamalasti vettä näiden tuntien aikana, mut eihän sitä koskaan tiedä, mitä eteen tulee.

Eilen tosiaan tuli jotain mun eteeni! Mietin, että kertoisinko tästä täällä blogissa, mutta pistetään menoksi nyt kuitenkin. Enpäs sanonut: sanoi Annie Lennoxi :) Hih hah hei!

Mut hei, ennenkuin kerron tuosta asiasta, täytyy mun ihmetellä, että Kuinka voi olla mahdollista, että facebookista on tultu mun tänne blogiini??? Näkyi tuolla tilastoissa. Mitään en facebookissa ole linkannut tänne blogiin, vihjasin vain, että olen tehnyt uuden blogin itselleni, en edes kertonut, että minne. No, enivei!

Niin siitä eilisestä. Mitä siitä kertoisin? Pitää vähän miettiä ensin

No niin, eli iltasella tulin istumaan koneelle. Oli suunnitelmissa sulkea koko kone jo siltä päivää. Kuitenkin mun näppejäni syyhysi niin, että piti tehä visiitti sättiin. Hetken aikaa siellä viestejä lukiessani mua moikkasi siellä nimmari ja ajattelin, että hän on vaan joku, jonka kanssa olen joskus aikoja sitten muutaman moikkausviestin laittanut. Vähän töksäytellen ja vittuillen laitoin viestejä kyseiselle miesnimmarille. Sit kysyin, että kuka on, ku kertoi, että on samalta paikkakunnalta, jossa mä asun, mutta hällä ol nimmarissa nykyinen olinpaikkansa. Hän vihjasi, että ollaan vanhoja tuttuja. Sit kertoi nimikirjaimensa, eka etunimen ja toisessa viestissä sukunimensä. Mä olin het, että voi helvetti sentään, ei kait taas tämä mies! Kysyi mun kuulumisia, mutta mä en vastannut. Mua alkoi itkettää ja meinasin lähtee koneelta pois ja sulkee koko koneen. Istuin kuitenkin tuolilla, mutta kääntyneenä koneelta pois ja itkin. Mun teki mieli huutaa!
Sit kysyin, että onko hän Se(etunimi) ja laittoi vain kysymysmerkkejä. Tein lisäkyssärin ja sanoi, että on. Ja mä itkin vuolaasti! Vanha haava aukes uudestaan ja nyt paljon syvemmältä, kuin edellisellä kirjoittelukerralla, joka tapahtui tuossa 3-4 viikkoa sitten,vissiinkin.

Mä tein sen, avasin sanaisen arkkuni hänelle. Kerroin, että kuinka häntä rakastin silloin joskus kauan sitten, että saattoiko hän edes arvatakaan, kuinka paljon rakastin. Hän sanoi, että kyllä hän tiesi.
Tutustuimme sinä vuonna, kun muutin tänne ja meillä ol pientä sutinaa muutamiin otteisiin sinä vuonna.
Sit aina sattumalta kohdattiin jossain, mutta ei seurusteltu. Kunnes tuli eräs vuosi ja hän tuli kuvioihin takaisin, kun seurustelin silloin yhden miehen kanssa ja olimme baarissa tän silloisen mieheni kanssa ja tää sätissä nyt ollut mies näki meidät. Sithän mä jätin sen miehen ennen vuoden vaihdetta ja suhde tähän eiliseen mieheen lämpeni. Jonkin aikaa sitä kesti ja HUPS! Mies katosi kuvioista!

Eilen kerroin miehelle, kuinka jäin kaipaamaan häntä silloin ja hän sanoi, että oli silloin nuori ja oli menohaluja.
Voi miten huojentavalta tuntui kertoa silloiset tunteensa(tunteet, jotka vuosia sitten hautasin syvälle sydämeeni), miehelle, jota silloin rakastin. Vaikkakin kertominen tapahtui nyt, yli 10 vuoden jälkeen, mutta mä uskalsin kertoa! Ja mä itkin, siitä itkusta ei meinannut tulla loppua millään! Mutta saatan kyllä sanoa, että tuo nuiden asioiden kertominen auttoi mua Todella paljon! Sitä ei voi sanoin kuvata, kuinka rikkinäiseksi mä silloin jäin, kun hän vaan katosi kuvioista! Silloin mun oli vain yritettävä unohtaa hänet, työntää muistot kauaksi syrjään, sydämeni pimeimpiin sopukoihin.

Hän kertoi sitten omista asioistaan ja yritin vuorostani auttaa häntä, sillä hän oli auttanut mua. Ihan, kuin olisimme olleet psykologeja toisillemme! :) Voi, kuinka ihanalle tuntui, kun sitten saatoimme muistella hymyssäsuin menneitä hulvattomia hetkiä ja vähän kinasteltiin, että mitä tapahtui milloinkin. Minä vein voiton.

Meinasin kirjoittaa miehelle, että nyt mä sain vihdoinkin päätöspisteen asialle, mutta sit hän yllätti minut kysymällä, että millois jatketaan? Olin ollut valmis sanomaan miehelle hyvät jatkot, mutta kysyinkin, että haluaako hän jonkun tietyn päivämäärän ja ajan.

Näin hänestä viime yönä unta. Hän teki minulle ruokaa ja mun läheisiä oli mukana myös. He olivat hyvin epäileväisiä, että mitä mies oikein meinaa. Näin unessa myös taas mummoni.

Nyt tuli taas itku :´´( Kamalan kova ikävä mummoa!!!!!!!!!!!!!! Olin mummolleni omaishoitajana 11 vuotta sitten ja hän opetti minut kutomaan sukkia :) Vaikka tuo kyseinen aika omaishoitajana oli rankkaa, niin siltikin vaalin sydämessäni lämmöllä ja rakkaudella niitä kuukausia.
Aina välillä, joko ruokaa laittaessani, tai kutoessani, muistan mummoni ja moikkaan häntä, että näkeekö hän minut nyt?
Voi elämä sentään, kuinka muhun sattuu!!!!!!!!!!!!!!!!

Aika ei ole vieläkään parantanut haavoja, sen huomaan. Kirjoittaminen auttaa mua työstämään asioita taas himpun verran pidemmälle.

1 kommentti:

  1. Kiva, kun kävit mun luona! Tulin vastavisiitille ja jäänkin lukijaksi. Samankaltaisia juttuja sulla kuin mullakin... Tsemppiä tähän asiaan ja ikävälle. Mullakaan se ei ole vieläkään helpottanut...tai on, mutta olemassa on yhä.

    VastaaPoista

Kiitos, kun kävit blogissani ja jätit kommentin :)